Kansain oikeus mureni, tilalle ympäristöoikeuden totalitarismi

Tieteen akateemikko Martti Koskenniemi käy Suomalaisessa Tiedeakatemiassa läpi kansainvälisen oikeuden viittä vuosisataa, päätyen aikamme lohduttomaan synkkyyteen.

Sotien oikeuttamista, ydinaseen hyväksi selittämistä, valtioiden itsevaltiutta, sopimusten ylikävelyä, byrokratiaan piiloutumista, tekopyhyyttä.

Miten Munkkiniemen arvopohjainen realisti hänen analyysiinsa suhtautuu. Tuskin kuuntelee. Riittää kun Timo Miettinen pelastaa liberaalin demokratian.

Voimme loputtomiin tuomita lasten tappamisen Gazassa. Turhaan, sanoo Koskenniemi. Sodan voittaminen on peruste joka oikeuttaa siviilien kuolemat. Kansainvälinen oikeus kykenee aika vähän tekemään. Mitä minäkään voin tehdä. Pieniä tekoja tuolla tai täällä, ihmisen mitassa.

Siinä tieteen akateemikon testamentti meille ja maailmalle. Ritarien salin rivillä kaksi istuu muita akateemikkoja. Ei ole kauaa siitä kun yliopistojen väki julisti: tiede ratkaisee ihmiskunnan viheliäiset ongelmat.

Akateemikon jälkeen puhuu nuorakateemikko, tiedeakatemian Humanistipalkinnolla juuri ylevöity Visa Kurki. Otsikkona hänellä on:

Kurki kertoo kirjoittaneensa kirjan 10 vuotta sitten. ”Nyt olen kaikesta eri mieltä. Kysyin vääriä kysymyksiä.”

– Hienoa. Tieteessä ja elämässä kannattaa miettiä, mitä kysyy. Väärin kysyminen on mitätöinyt valtaosan tieteestä kautta aikain, niin myös tänään.

Poimimme otteita Martti Koskenniemen ja Visa Kurjen esitelmistä:

Koskenniemi, kenties pääteesinsä: Kansainvälinen oikeus ei ratkaise ihmiskunnan ongelmia. Mikä tahansa neuvottelu, sopimus, teoria, YK:n lausuma, aina voidaan keksiä syitä miksi sopimusta ei juuri tällä kohtaa, juuri tässä asiassa, juuri tällä tavalla voida soveltaa.

Yleisö kysyy: Onko kansainvälisen oikeuden säännöksillä päästy tavoitteisiin?

Koskenniemi: Ei ole päästy. Kuka tahansa saa oikeuden surmata toisia ihmisiä. Jokainen kielto sallii sen mitä se ei nimenomaan kiellä. Sopimisessa on aina kaksi puolta: se mikä kielletään ja se mikä jää kieltojen ulkopuolelle. Ulkopuolelle jätetty on sallittua. Siviilejä saa sodassa tapaa jos se on sodan voittamiseksi tarpeen. Turhaan me jankkaamme Gazan lasten kohtaloa. Perverssillä tavalla säännöt kääntyvät vastakohdakseen. Banaalia, jokapäiväistä. Valtion olemassaolon turvaaminen riittää jopa ydinaseiden käytön perusteeksi. Pieni vastaisku ydinaseilla on parempi kuin tavanomainen laaja sota, keksivät kenraalit ja valtioiden edusmiehet. Ydinaseesta tulee mikä tahansa juttu. Ydintabu häviää.

Yleisö kysyy: Eikö ole pakottavia normeja?

Koskenniemi: Kysyjä tarkoittaa aiempia luonnonoikeudellisia normeja. Mistä me tiedämme mitä ne tänään olisivat? Valtiot voivat sopia mitä ikinä haluavat. Olennaista on mikä meille ihmisille ihmisinä on tärkeää. Mutta ei: tilalle tulee ’valtioiden muodostaman kansainvälisen yhteisön normeiksi hyväksymät’. Asia siirtyy instituutioihin. Sinne ihmisnäkökulma ei kelpaa. Ihmisiähän on niin erilaisia, mokomat eri mieltäkin. Ja kun yritämme pukea asiaa sanoiksi, emme tiedäkään miten sanoa: ei noin vaan näin, ei näin vaan noin. Diplomatiassa on sentään hyvää se että se on avoimesti tekopyhää.

Koskenniemi: Globaalin hallinnan muutos. Aiemmin etelän taloudet pyrittiin saamaan osaksi kansainvälistä taloutta ja lännen talouksien kaltaisiksi. Tätä kutsuttiin kehityspolitiikaksi. Vakaita valtioita ei syntynyt. Kehityksen tilalle tuli turvallisuuspolitiikka. Tarvitaan ulkoisia voimia pitämään yllä järjestystä. Terrorismin vastustaminen perustellaan oikeusvaltio-periaatteella. Vaikeaa, teennäistä.

Yleisö kysyy: Olemmeko ’realismin’ vankeja? Onko ’poliittiselle realismille’ vaihtoehtoa? Voisiko ekologinen realismi ja siihen pohjaava yhteistyö olla haastaja?

Koskenniemi: Kysymys ekologiasta ohjataan rakenteisiin, joita valtiot ylläpitävät. Siellä olennaisiksi nousevat edut, intressit, valtion turvallisuus, vastakkaisten näkökohtien punninta ja suhteellisuuskiistat. Jos sopimuksia syntyy, niiden soveltamista ohjaa intressit. Kansainvälinen oikeus on hampaaton. Instituutioiden maailma ei kykene vastaamaan ekologisiin haasteisiin.

(Oheishuomio: Kirjamessuilla 27.10. Vilho Harle ja Jyrki Käkönen kävivät järeän keskustelun kansainvälisen yhteisön toimintatavoista. Tuhottu juonne tänään on pyrkimys yhteistyöhön. Mm. Pekka Kuusi edusti tätä juonnetta, sanoi Harle. Ollapa tallenne tuosta keskustelusta, sillä voisi korvata joulukuun kuudennen ikiaikaisen Tuntemattoman sotilaan.)

Koskenniemi: Sota oikeudellistuu. Oikeus muuttuu punninnaksi oikeutetuiksi esitettyjen väittämien ja haittojen välillä. Tuomioistuimista tulee konfliktin osapuolia. Mitä on kohtuuton kärsimys ja haitta? Sota on ikäänkuin mielentila, teot voivat olla mitä vaan. Onko perusteena sotilaan arvot vai siviilien arvot vai politiikkojen arvot? Oikeus ei saa sotaa laittomaksi. Entä mitä tarkoittaa sana ’siviili’? On myös ’viattomia siviilejä’. Aiemmin puhuttiin vihollisväestöstä. Entä ’targeted killing’ (aikamme netanjehut)? Myös humanitaarisuuden voidaan väittää vaativan sotaa?

Koskenniemen lista kiistanalaisista sanoista on pitkä, tässä muutama:

itsepuolustus
aseellisen hyökkäyksen uhka
välitön uhka
suhteellisuusperiaate
sekoitus warfare lawfare
siviili
viattomat siviilit
humanitaarinen oikeus
responsibility to protect eli suojeluvastuu
oikeusvaltio, rule of law

Visa Kurki: Eläimille ei saa aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä, sanoo laki. Mikä on tarpeetonta? Jos jotain suojellaan, aina voidaan keksiä syitä miksi kärsimystä on aiheutettava. Suojelu on tekopyhää, epärehellistä. Suojelu on myös käsitteellisesti virheellistä: suojeltavalla ei ole omia oikeuksia, vain ulkoa tuotuja, suojelijan tuomia oikeuksia. Ne ovat mitä ovat tai lopulta eivät mitään.
Lehmillä on oikeus laiduntaa, kulkea vapaasti, pitkin metsiä, ruohikoita. Sitä oikeutta me emme lehmille anna, se on niillä antamatta. Lehmät ovat itsessään oikeussubjekteja, antamatta ja ottamatta. Keväisin yliopisto hurmioittaa laitumelle kirmaavia Viikin lehmiä. Entä sitten kun laidunnus loppuu, ankeaksi käy.

(Oheishuomio: Sanat tarpeeton, riittävä, välttämätön. Jokaisella on oikeus riittäviin sosiaali- ja terveyspalveluihin, sanoo perustuslaki. – Siinäpä kategoriaopin alkeita. )

Kurki: Toimijuuden käsite on muuttunut. Lapsetkin ovat tänään toimijoita, myös oikeudellisesti. Yhä tärkeämpi on ero aktiivisen ja passiivisen toimijuuden välillä. Mitä on olla oikeushenkilö. Aiemmin yksilö ymmärrettiin atomistiseksi, tänään sosiaalisemmin, mutta silti itsellisyys pysyy.

(Oheishuomio: Jaottelu aktiiviseen tai passiiviseen henkilöyteen tulee vastaan monessa asiassa. Työmarkkinakelpoisuus velvoitteena. Aktivointi. Työnhakuvelvoite. Maaseutuväestön kohtelu vuosikymmenten mittaan: ’vapauttaminen työvoimaksi’. Vapautettavista tehtiin passiivisia kohteita mutta se puettiin näennäisoikeudelliseksi. Asiasta puhuminen leimataan yhä tänään populismiksi.)

Yleisö kysyy: entäs raakut?

Kurki: Raakkujen suojelukohu ei minua kiinnostanut, ehkä jopa huvitti. Ei eläimiä tarvitse suojella. Raakkujen kohdalla suojelu-sana jotenkuten menettelee koska siinä ei ole kyse tuntevien olioiden suojelusta vaan lajin suojelusta.

(Oheiskommentti: Tässä kohtaa Visa ja minä taidamme olla yhtä mieltä, suojelusta yleisesti kyseen ollen. Ei meitä tarvitse suojella. Suojelu on alentavaa, tekee tekijästä passiivisen kohteen. Ei meitä tule myöskään palvella. Älkääkä meitä valistako. Oikeuttamme te ette meille anna. Oikeus meillä on antamatta ja ottamatta, itsessämme. Unohtakaa suojelu. Unohtakaa luontostrategiat, nostelkoot maljoja Capassa. Olemme henkilö. Olemme persoona. Olemme subjekti. Olemme toimijoita. Olemme oikeus. )

Visa Kurki tutkii siis oikeuden kategorioita, sanoja, käsitteitä, näkökulmia, kysymisen tapoja. On tosi vaikea irtautua käsitteistä, joihin on tottunut, hän sanoo.
– Hienoa, sentään yksi, joka ei tyydy pelaamaan ja surfaamaan sanoilla ja teorioilla, vaan kysyy mitä sanoja käytämme, mitä kieltä puhumme. Esimerkiksi kaikki työ-alkuiset sanat tai suojelu-sana, kuinka salakavalasti ne mielikuviamme ja koko maan politiikkaa ohjaavatkaan. Sohva ja peruna, nato, otan. Kielen tutkimus uinuu satavuotista untaan, sitten Päivi Mehtosen. Yliopiston Saarikivi hieman yrittelee.

Älyllinen ilmapiiri

Tieteen ylätason ja yhteiskunnan ilmapiirin tiivistäisin näin:

– syvä pettymys
– kyynistyvä sävy
– valtioiden pahuus
– toivon ulkoistaminen tuleville sukupolville (Koskenniemi)
– uudenlaisten elementtien etsintä: oikeuden käsite, sanat, kieli
– mistä elementeistä maailma koostuu eli ontologian paluu
– haparoivia askeleita uusiksi sanoiksi, käsitteiksi, näkökulmiksi
– yksilö-, kansalais- ja yhteisölähtöisyyden tavoittelu, nominalismin paluu?
– kaipuu ymmärryksen syvyyteen ja samaan aikaan revontulien leiskuntaan
– yli-itsevarmuutta siitä mikä on oikea tieto (tästä alempana)
– yli-itsevarmuus hajottaa yhteiskuntaa

Mieleen tulee antiikin mietiskelijät. Sanotut tunnot lienevät olleet heille luontevia ja antoisia. Taivas oli päivällä kirkas ja yöllä pimeä, mikäpä pohtiessa.

Tänään tieteily haarottuu moneen suuntaan. Rihannat hukkuvat milloin mihinkin mutakkoon. Kuka jaksaa kaikkia seurata, ja kannattaako. Puhukoot kulmissaan, hukkukoot tieteisiinsä.

Politiikan ja älyn koti tänään tuskin on Arkadian Cirkus Maximus. Katuparlamentteja ovat Itämerenkatu, Fabianinkatu, Mariankatu, OKO-talo, Sitra, kirjamessut, tieteiden akatemiat, yliopisto, UPI, KHO, Ritarihuone, tiedekulma, pikkuparlamentti, valtioelätteiset suojeluliitot.

Mitä Koskenniemeltä ja Kurjelta puuttuu

Koskenniemi lopettaa ajattelunsa kesken, tyytyy, pysähtyy, alistuu. ”Osaan kyllä analysoida asioita, mutta antaa seuraavien sukupolvien laittaa maailma kohdalleen.”

– Nytkö jo bideniksi alat. Kirjoita vuorisaarna, paista kala, laske kätesi sokean päälle. Kirjoita persoonan idea, eikö Snellmankin sellaisen tehnyt. Ryhdy kafkaksi, camus’ksi. Unohtakaa valtio, kehottaa nobelisti Coetzee. Ryhdy nominalismin apostoliksi.

Kuoleeko Kurki ennen kuin suo sulaa. Takatalvi häämöttää.

Kurjella vilahtaa sanat kimppu ja verkko. – Ahaa. Veikkaan että sanat on poimittu uusontologian tutkijoilta. Hyvä niin, sillä tiellä eteenpäin.

Kurjen sovelluskohtiot kuulostavat tavanomaisilta, Kallion baarissa kuulluilta: naiset, kissa, eläimet, lapsi, vammaiset, seksi, yhden kerran lausuu sanan orjuus. Hänen oma olemuksensa on flow, naurahtelu, minkään lajin ahdistus ei näy painavan. Miksi miettiä tiedon vääristymiä, tieteiden harhoja.

Kummallako, Martilla vai Visalla vilahti yhden kerran sana valta.

Kurjen puheessa toistuu sana yritykset, kerran sana pörssi. Yritykset Kurki sisällyttää itsestäänselvästi oikeuden subjekteihin, ehkä jopa rinnastaa henkilöihin, ihmisiin. Mielestäni Kurjen analyysi menee tässä kohtaa ratkaisevasti pieleen. Hänen johtoteemaltaan, kategorioiden tutkinnalta putoaa pohja pois. Tutkinta on rajautunutta, valikoivaa (ja valikoinnin takia politisoituu). Eikö käsite yritys (tai: osakeyhtiö) vaadi avaamisen, perkaamisen, tutkimisen – samalla tavalla kuin sana suojelu.

Mitä merkitsee se että yritykset olisivat subjekteja, jopa henkilöihin rinnastuvia. Mikä on yrityksen (osakeyhtiön) sisus, olemus? Yrityksessä valtasuhteet määrittyvät osakeomistuksen, siis varallisuuksien määrien suhteessa. Yritysmuotoinen oikeuden subjektius ja henkilöys merkitsee paluuta vuosisatoja taaksepäin, ohi yhtäläisyyden, ohi yleisen äänioikeuden, ohi niinsanotun demokratian. Se merkitsee paluuta varallisuusperusteiseen valtaan, feudalismiin ties mihin. Yhteiskunta ei ole enää yhteiskunta, yhteinen kunta. Yhteiskunta muuttuu valheelliseksi sanaksi. Siinäkö oikeuden ja kategoriain analyysin lopputulema? Tällaista oppia meille tarjoaa Helsingin yliopisto, Suomalainen Tiedeakatemia, oikeustiede. Oppi palkitaan Humanistipalkinnolla. Kadotkoon tiede, hävitköön yliopisto.

Voisiko yritysten, yhtä hyvin valtioiden maailmaa tänään kutsua olioiden maailmaksi. Platonilla oliot olivat alempaa tasoa. Nyt olioista on tullut ylintä tasoa, joka hallitsee meitä, määrittää meidät ja rivosti sanoo jopa suojelevansa meitä – populismia, epätotta, alentavaa.

On aika hylätä tällaiset oliot, instituutiot, valtiot. Surkoon Timo Miettinen heidän kuolemaansa, surunsa kullakin.

Olioiden kohdalla Visa Kurjen tieto-oppi horjuu. Olisiko filosofeja avuksi: Pauliina Remes, S. Albert Kivinen, Markku Keinänen, Jani Hakkarainen, Herder, …

Tämä kirjoitelma olisi korkea aika lopettaa tähän.
Mutta kun liikkeelle lähdettiin kansain oikeuden mureneista,
niin teemaan istuu toinen oikeuden murenema
– ympäristöoikeuden nyky-ymmärrys.

Tavoitetilalait – uustotalitarismin itämisalusta

Tiedeakatemian esitelmien jälkeen olen kuunnellut puheita ympäristöoikeudesta. Olen järkyttynyt. Rajaton itsevarmuus siitä, että juuri heillä on ainoa oikea tieto ympäristökysymyksistä ja tavoista toimia niiden suhteen. Epäilen puhujien kokemusmaailman moninaisuutta.

UPIn ilmastoseminaarissa Pikkuparlamentissa 23.10. professorit ja asiantuntijat löysivät kaksi kärsivää kohderyhmää: Tyynenmeren saarivaltioiden asukkaat ja saamelaiset. Totta. Silti epäilen heidän havaintomaailmansa moninaisuutta. Suomen politiikkaan ja talouteen on sadan vuoden ajan pesiytynyt maailmankuva ja toimintatapa että periferioiksi kutsuttujen alueiden ihmisille voidaan tehdä mitä tahansa. Järein teko oli Kemijoen sulkeminen Isohaarassa 1948. Pois tieltä kun rakentajat ja suojelijat tulevat.

UPIn panelistit kehuivat oikeusvaltiota, samoin sitä kuinka hyvin tuomioistuinten päätökset, intressivertailut ja muut pannaan toimeen. Tuli siinä mieleen Norjan korkeimman oikeuden tuore päätös purattaa tunturien tuulivoimalat saamelaisten oikeuksien tieltä (Fosen). Norjan valtio ei suostu niitä purkamaan vaan pakottaa saamelaiset keksimiinsä sopimuksiin. Yhtä rajuja ja väkivaltaisia ovat olleet Suomen virtavesien sulkemiset ja uudet suunnitelmat jälleen tänään. BBC:n dokumentaristi Simon Reeve kävi koskettavasti läpi Amerikan alkuperäisväestöjen kohteluita. Tuttua on.

Hallinnon, talouden ja politiikan johtajisto on kautta vuosikymmenten määräillyt millainen ihmisen, yhteiskunnan, maan, suomen tulee olla. Periaatteessa määräily käy yksiin entisen Neuvostoliiton ihmismääreiden kanssa.

1900-luvun lopulla VM lanseerasi tavoitejohtamisen, tulosohjauksen, suorituspalkkauksen, puheen milloin mistäkin vajeesta. Ihmiset typistettiin suorittajiksi suhteessa ylhäältä saneltuihin tavoitteisiin. Elämämme on uritettu: työura, opintopolku, jatkuva koulutus, osaaminen, kestävyysvaje.

Näinä päivinä on keksitty tapa kirjoittaa lait tavoitetiloiksi. Mestareita ovat EU ja Suomi. Emmat, karit ja marit hokevat: olemme sitoutuneet, olemme sitoutuneet.

1900-luvulla valtio lanseerasi kumppanikseen (voisiko sanoa bulvaaneiksi) suojelujärjestöjä, teetätti niillä naturoita ja muita. Ihmiset, meidät nähtiin ohjelmien tiellä olevina, epätoimijoina, unohdettavina, poisajettavina.

Nyt nämä järjestöt ovat keksineet kohottautua ihmisoikeuksien ylimmiksi tuntijoiksi. Miltei voitonhuumaa. Näppärän keinon tarjoavat lait, joihin on kirjattu milloin mikin tavoitetila vuosikymmenten päähän. Se millä tavoin tavoitetilaan pyritään ja päästään, on laeista enemmän tai vähemmän tai kokonaan jätetty pois. Lait eivät ole menettelytapalakeja kuten ovat kai aiemmin olleet.

Tavoitetila on tavoitetila. Eivätkö tavoitetilalakien säätäjät huomaa absurdiutta kielessään. Jos tavoite on sitova, onko se silloin tavoite? Jos tavoite oikeudellistetaan, millaisen oikeusvaltion tiellä ollaan?

Jos tavoitetta ei saavuteta – olkoon syy mikä tahansa, vaikka meteoriitti taivaalta – ja tuomioistuimeen valitetaan asiasta niin mitä on oikeus? Miten tilanteen tulkitsee oikeusistuin? Onko tavoitteen saavuttamattomuus lain rikkomista, ties jopa rangaistavaa? Mikä on tilanteen moninainen analyysi? Voiko tilanteen tulkita ja ymmärtää niinkin että on säädetty mahdottomia lakeja. Onko valtioneuvoston ryhdyttävä mihin tahansa toimiin tavoitteeseen pääsemiseksi? Siis mihin tahansa toimiin. Edellä mainitussa Norjan tuulivoimarakentamisessa jo lienee tällaista sävyä: mihin tahansa toimiin. Tappakaa ne poronne, viekää muualle.

Raakkukohinassa on vaadittu lakiin säädettäviä 10 – 50 metrin niinsanottuja suojavyöhykkeitä purojen ja vesien varsille. Entä jos edellisen sukupolven hankkima ja huolella hoitama puro ahvenineen kaikkineen ja tuuheutettu metsä menee hakkuukieltoon? Kuka on oikeanlainen toimija? Kenellä on oikeus? Kulttuurimurhat ja talousmurhat ovat lähellä (kokemusta on).

Oikeusistuinko tulkitsee tai määrittää oikeuksien sisällön kieltoineen, lupineen, käskyineen, kaikkineen. Ympäristönhoito oikeudellistuu samalla tavalla kuin sota on oikeudellistettu. Miten tilanne suhteutuu vallanjako-oppiin. Kuka säätää, määrää, tulkitsee lakien sisällön ja tosiasiallisen merkityksen?

Olisiko aika palata menettelytapoja koskeviin lakeihin? Olisiko se liberaalin oikeusvaltion mukaista?

Oikeudellistumisen myötä ympäristö ja sen hoito kaikkoaa ihmisiltä, heidän toimintansa ja elämänsä piiristä. Heistä tulee passiiveja (vertaa Visa Kurki edellä). Luonto, ympäristö, maailma ei ole enää ihmisten elonainesta vaan jossain ylätasoilla tapahtuvaa oikeuskinastelua. KHO päättää äänin 3-2.

Mahdollisuudet valitusten tekoon jakautuvat ihmisten kesken epätasaisesti. Tätä eivät järjestövalittajat ja oikeudet huomaa tai eivät välitä. Heidän havaintokykynsä ja -halunsa suppenee.

Onko nykyisenlaisessa ympäristöoikeudessa ja ympäristölaiessa totalitarismin siemen, pakkovallan kasvualusta?

Toukokuussa kuulin oppineen luennon siitä kuinka oikeus lohen pyyntiin ei ole koskaan kuulunutkaan joenvarsiasukkaille vaan pelkästään valtiolle. Oikeus koskeen, oikeus veteen, oikeus kalaan, oikeus ilmaan, oikeus tuuleen, oikeus painovoimaan ei kuulukaan meille. Ei, meidän on lähdettävä pois tieltä kuten Kemijoen varressa muinoin. Oikeudet otetaan meiltä pois. Meistä tehdään pakolaisia, harhaajia, tyhjän toimittajia, aution maa olijoita. Ympäristöä meillä ei ole. Me ymmyrkäiset, entiset.

Tervetuloa, Afrikan pakolaiset gambiasta ja nigeristä, ehkä löydämme toisemme, muodostamme rintaman.

Ideakartta

Loppukevennyksenä piskuinen ideakartta.

Kuvion pystyakselilla vastapuolina ovat Visa Kurjen aktiiviset ja passiiviset toimijat. Vaaka-akselilla vastapuolina ovat Martti Koskenniemeä mukaellen tekopyhät valtiot, kansainväliset oikeudet ja vastapuolena kruunuhaan poikapoloset.

Kuvioon voi itsekukin kuvitella ja sijoitella erilaisia elämisen ja yhteiselämän malleja.

Minun nuoleni kulkee nykyisestä hyvinvointipopulismista ja syrjäytyneistä massoista kohti omaehtoista toimijuutta, itsellisyyttä, yksilöiden ja yhteisöjen maailmaa. Jos sille maailmalle saa antaa hienon nimikkeen, niin poimitaan se filosofi Ian Hackingilta: dynaaminen nominalismi.

Lukemistoa, lähteitä