Kymmenvuotias Andrei hyssyttää vastasyntynttä pikkusiskoaan Svetaa. Vieraita alkaa parveilla tulokasta katsomaan. Pikkuinen huone on täynnä väkeä. Juhlassa on tarjolla suolakurkkuja, vodkaa, nyrkkitappelua ja miliisejä. Andrein ja Svetan isä viedään miliisiasemalle ja hänelle lätkäistään viiden vuoden vankilatuomio.
Näin alkaa Anna Soudakovan uutuuskirja Haikara levittää siipensä. Kirja sijoittuu Valko-Venäjälle, tapahtumien keskiössä on aluksi pieni Ljubanin kaupunki. Andrei ja Sveta elävät elämänsä ensi vuodet 1990-luvulla, jolloin Valko-Venäjän presidentiksi itsensä valituttaa Lukashenka (hänen nimeään ei kirjassa mainita kertaakaan, valtaa ja vallan pidon keinoja kuvaillaan sitäkin enemmän).
Äidin elämä menee hunningolle, hän juo, syyttää olosuhteita, jää työttömäksi, katkeroituu, jättää lapsensa ja kotinsa hoitamatta. Andrei huolehtii mummonsa Stepanidan kanssa pikkusiskostaan siihen asti, kun tämä täyttää kuusi vuotta. Silloin lasten eno hakee Svetan perheeseensä Minskiin.
Koulussa Andrei kokee nöyryytyksiä köyhyytensä ja huonojen vaatteitensa vuoksi. Opettajille pitäisi antaa ”lahja”, jotta väylä opintoihin aukeaisi. Vartuttuaan Andrei päättelee, että hänellä ei ole tulevaisuutta Valko-Venäjällä. Niinpä hän tekee oman ratkaisunsa ja jättää synnyinmaansa. Asylym. I need help. Ja: Eiväthän ihmiset ole mitään kotieläimiä, jotka kuuluu pitää aitauksissa. Valtioiden rajat eivät saisi olla suljettuja hakoja.
Sveta sen sijaan opiskelee toimittajaksi. Kaveripiirinsä myötä hän aloittaa uutissivuston, joka kertoo maan poliittisista tapahtumista ja ihmisten arjesta totuudenmukaisesti, avoimesti ja mitään kaihtamatta.
Sveta ja hänen opiskelijaystävänsä osallistuvat Minskissä suuriin mielenoituksiin, aluksi toiveikkailla mielellä ja uskoen, että asiat voisivat muuttua. Yksi suurimmista mielenosoituksista suuntautui vuoden 2020 vilpillisiä vaaleja vastaan. Miliisin otteet käyvät yhä kovakouraisemmiksi ja väkivaltaisemmiksi. ”Opetamme teidät vielä rakastamaan tätä maata”, he uhkaavat ja raahaavat valkoisiin pukuihin pukeutuneita naisia kovaotteisesti vankilaan. Vankilat ovat täyteen ahdettuja ja epäsiistejä, ruoka ja juoma niukkaa, kuulustelut väkivaltaisia – naiset katselevat toistensa mustelmia ja niiden värien vaihtumista, toimivat ikään kuin peilinä toisilleen. Vankilakuvaukset ovat järkyttäviä, varsinkin kun tietää, että vangitsemiset ja kidutukset jatkuvat tänäkin päivänä. Kirjan ilmestymisen aikaan maassa oli noin 1300 poliittista vankia.
Kirjassa on takautumia 1940-luvun sotavuosiin ja natsi-Saksan valtaan Valko-Venäjällä. Takautumissa tavataan päähenkilöiden sukulaisia. Salaisuuksia paljastuu; kukapa olisi arvannut, että sisarusten Stepanida-mummo olisi nuorena tyttönä käärinyt vyötärölleen räjähdevyön ja kuljettanut räjähteet metsässä piileskeleville partisaaneille. Tai että Andrein parhaan opettajan isoäiti olisi auttanut kotikylänsä nälkäisiä – ja että hänen isoisänsä olisi pokkaillut saksalaismiehittäjille kohtalokkain seurauksin.
1940-luvun kuvaukset olivat hyytävää luettavaa maan väkivaltaisesta historiasta. Ihmiset joutuivat tekemään kovia valintoja: ollako hiljaa ja säilyttää henkensä vai riskeerata elämänsä ja tehdä vastarintaa.
Saman ratkaisun eteen joutuu myös Andrein ja Svetan sukupolvi. Vapaus vai vakaus, heittää sisarusten äiti, ja valitsi ilmiselvästi vakauden: avaa vodkapullon ja televisiosta venäläisen kanavan.
Vapaus – ja sen tavoittelu – maksaa, kertamaksuna isosti, mutta myös vakaudesta joutuu maksamaan, osamaksulla ja joka päivä.
Soudakova kirjoittaa kaunista ja ymmärtävää kieltä kuvatessaan sisarusten välejä ja yleensäkin tavallisia, historian rattaisiin joutuneita ihmisiä. Muutamissa kohdissa kirjailija vie jännityksen ihan reunalle, kuvaa tapahtumia reaaliaikaisesti ja toteavasti. Luontoa hän kuvaa joskus suorastaan runollisesti.
Kirjassa kokoonnutaan usein slaavilaisen ruokapöydän ääreen. Antimet voivat olla niukat: keitettyjä perunoita, tuoksuvaa auringonkukkaöljyä ja suolaa. Keskustelut kuitenkin korvaavat tarjoomusten vaatimattomuuden.
Soudakova on ripotellut kirjaan höysteeksi muutamia valkovenäläisiä sanoja. Kielikysymys on kirjassa isossa osassa, sillä valkovenäjä on syrjään työnnetty ja uhanalainen. Lapset opiskelevat kouluissa venäjää, valkovenäjäksi luetaan vain runoja ja perinteistä kirjallisuutta; oma kieli on vaarassa museoitua ja kuihtua. Oman kielen puhuminen on osa kirjan henkilöiden hiljaista rauhanomaista vastarintaa ja osa kansallista identiteettiä.
Haikara on Valko-Venäjän kansallislintu, joka lupaa parempaa huomista. Se tietää onnea. Kun ne ovat kerran tulleet, ne palaavat keväisin samoille paikoille ja suojelevat lähellään asuvia, sanoo Stepanida-mummo liiterin katonharjalle pesiytyneistä haikaroista.
Onnea Andrei ja Sveta saavat kyllä odottaa, samoin koko Valko-Venäjän kansa, jonka diktaattori on hyvää pataa Putinin kanssa.
Anna Soudakova on kirjoittanut kirjaan myös Ukrainaan liittyviä tapahtumia, kuten Venäjän toteuttaman Krimin valloituksen vuonna 2014. Täysmittaisen sodan alkamiseen kirjan tapahtumavuodet eivät yllä.
Kirja on ajankohtainen myös Georgian vuoksi; sielläkin Venäjä on vaikuttanut vaaleihin, ja kansa osoittaa laajasti mieltään.
Anna Soudakova (s.1983) on äidinkielen, sekä ranskan ja venäjän kielen opettaja. Hän on syntynyt Pietarissa taiteilijaperheeseen. Kahdeksanvuotiaana hän muutti vanhempiensa kanssa Turkuun. Hän on kirjoittanut romaanit Mitä männyt näkevät ja Varjele varjoasi.
”Lapsekkaasti olen toivonut, että Valko-Venäjällä tapahtuisi muutos”
Haastattelu Yle Areenalla
Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä, 2024
Kansi Laura Noponen
Äänikirja Book Beat, lukija Alina Tomnikov